EMPIRE OF PULU

Hassin kukkahattutemppu

Language:    Published: 2019-08-10, Helsinki  Keywords: feminismi

Olen saanut elää kolmen sarvikuonon kanssa, siis yhteiskuntamme sisällä jylläävien jättiläismäisten poliittisten valheiden, joiden ongelmia ei ole hyvätapaista huomata, eikä ainakaan kritisoida. Pitää olla hiljaa, ettei sarvikuono herää. Höpön löpön, sanon minä. Sarvikuono pitää lahdata ja ripustaa seinälle muistuttamaan menneestä.

Neuvostoliitto hajosi vuonna 1991, jonka myötä kommunismin kannatus romahti myös Suomessa. Kommunistisella puolueella oli huippuvuosinaan 80-luvun Suomessa jopa 51 tuhatta jäsentä, joka on enemmän kuin esimerkiksi SDP:llä nykyään [lähde 1, lähde 2]. Kymmenen vuotta Neuvostoliiton romahduksen jälkeen yksi tunnetuimmista suomalaisista kommunismin kannattajista myönsi olleensa väärässä: "Luojan lykky, ettei meillä ollut valtaa. [...] pahinta taistolaisissa oli tarkoitus pyhittää keinot -ajattelu.", vihreiden Satu Hassi vuonna 2001 [lähde].

Kommunismin päävirhe oli se, ettei tunnustettu ihmisten erilaisuutta. Maailma nyt vain sattuu olemaan kirjoitettu niin, että osa ihmisistä on ahkerampia ja lahjakkaampia kuin toiset, ja heitä kannattaa siitä palkita, koska se kannustaa kaikkia yrittämään enemmän.

Toinen yhteiskunnallemme suunnatonta vahinkoa aiheuttanut sarvikuono on valitettavasti edelleen voimissaan ja Satu Hassikin listaa sen vielä vuonna 2019 top-3 ykkösasianaan, siis monikulttuurisuuden [lähde]. Monikulttuurisuus eroaa kommunismista siinä, että tällä kertaa "heillä" oli kuin olikin valtaa ja Suomikin on saanut osansa tästä ihanan herkullisesta kaikkia värejä sisältävästä (eli vaaleanharmaasta) monikulttuurisesta kakusta. Kyllä hyppymestari-Kekkonen, kommunismin ykköstorjuja, kääntyisi haudassaan saatanan tunareita manatessaan, kun kuulisi, millaista sakkia on viime vuosina länsirajan yli saapunut. Allekirjoittanut kävi omat debattinsa monikulttuurisuudesta jo vuosina 2006–2010, joten pitää ihmetellä, miten parhaan informaation äärellä elävä kansanedustaja ja europarlamentaarikko voi edelleen vuonna 2019 olla niin hakoteillä.

Monikulttuurisuuden päävalhe on se, että erilaiset kulttuurit rikastuttavat toisiaan, kun todellisuudessa ne aiheuttavat lähinnä kitkaa ja konflikteja. Maahamuutto hyödyttää kyllä Yhdysvaltoja, mutta ei Eurooppaa, koska vastiiketon sosiaaliturva houkuttelee erilaisia ihmisiä kuin matala veroaste ja kannustava suhtautuminen yrittämiseen.

Kolmas utopia on paraikaa kultakaudestaan nautiskeleva feminismi, joka on tietenkin myös Hassin ydinosaamisaluetta [lähde]. Esimerkiksi huhtikuussa 2019 hän perustelee vihreiden eduskuntaryhmän kokoonpanon epäsuhtaa (17 naista, 3 miestä) sillä, että miehiä oli 110 vuotta sitten eduskunnassa naisia enemmän [lähde]. Tarkoittaako Satu siis sitä, että tilit ovat tasan vasta sitten, kun itsenäisen Suomen historiassa on naisia ollut eduskunnassa yhtä paljon kuin miehiä? Miksi lopettaa tähän? Miehethän ovat olleet johtajia jo aikojen alusta asti, joten eikö voitaisi sopia suoraan, että ihmiskunnan loppuhistoria kuuluu naisille? Eihän tämä tällä menolla enää kauan kestä, joten vaatimushan on ihan kohtuullinen. Samalla logiikalla naiset varmaan hoitavat myös sotimisen sekä jäte- ja viemärihuollon, kun miehet ovat nekin itselleen omineet. Ai mutta eihän feministisessä utopiassa tietenkään ole sotia tai kakkaa - paitsi emojeissa.

Feminismin kardinaalimoka on se, että kuvitellaan miesten ja naisten olevan samanlaisia ja tästä johtaen heitä pidetään myös yhtä hyvinä johtajina. Syntyvyyden laskusta, mielenterveysongelmien sekä yksinasuvien määrän kasvusta ja vaikka lasten ja nuorten pahoinvoinnista ja heihin kohdistuvan seksuaalirikosten määrän kasvusta nähdään, mitä tapahtuu, kun miehet alistuvat naisvaltaan niin kotona, kadulla kuin opettajainhuoneessakin. Testosteroni on johtamishormoni, koska se lisää energisyyttä sekä madaltaa kynnystä riskinottoon. Miehet ovat keskimäärin parempia johtajia, vaikka toki jotkut naisetkin sen osaavat, kuten on aina ollutkin. Johtaminen ei onnistu pelkällä empatialla ja tunneälyllä, vaan välillä on tehtävä ikäviäkin päätöksiä. Johtajalla on oltava realistinen visio, johon hän väsymättä pyrkii pelkäämättä koviakaan keinoja eikä keskity vain siihen, että kaikilla on kivaa.

Kaikkia kolmea utopiaa yhdistää se, että ne ovat päältä kauniita, mutta sisältä mätiä. Aatteen avainhenkilöillä on kyllä tarpeeksi budjettia pitää yllä omaa kuplaa, missä utopiaa voi hengenheimolaisten kanssa toteuttaa ja kivoja bileitä järjestää. Kuplan ulkopuolelle jäävä kurjuus vaietaan ja lakaistaan maton alle. Kommunismin suurimpia kärsijöitä olivat nälkään kuolleet maanviljelijät. Monikulttuurisuuden ihanuutta ovat veronmaksajien lisäksi eritoten päässeet maistamaan seksuaali- ja väkivaltarikosten uhrit. Feminismin häviäjiä ovat ne naiset, jotka jäävät "vapaaehtoisesti" lapsettomiksi koira- ja kehopositiivisuuden ylistyksen hengessä.

Vaan ken uskaltaa utopiaa kritisoida ja sarvikuonoa töniä, on fasisti, rasisti, sovinisti - näin kavereiden kesken ihan vain natsi. Utopiat ovat aina ihan kohta valmiita, kunhan vain kaikki kuulevat niiden ilosanoman. Onhan tämä onnistunut Pohjois-Koreassakin, joten miksi ei meillä? Tarvitaan vain vihapuhelaki.

Natseista puheenollen en malta olla huomauttamatta, miten yllättävän monet ihmiset kuvittelevat edelleen taistelevansa 1940-luvun saksalaista puoluetta vastaan, ja olevansa yksi niistä harvoista, joka uskaltaa nousta pystyyn ja sanoa ei - kuten nyt vaikka vihreiden Aino Pennanen [lähde]. Schindlerin lista on varmasti katsottu useaan kertaan. Natsismi oli kyllä aikansa sarvikuono, mutta se paljastettiin jo vuonna 1945, eikä siihen sen jälkeen ole hurahtaneet kuin pahimmat vatipäät. Meidän ajan ein sanojat ovat jossain ihan muualla.

Pidän erityisen outona sitä, miten yksi ihminen on voinut olla jo kolme kertaa mukana aikakautemme tuhoisimmissa yhteiskuntakokeiluissa sekä varsinkin sitä, miksi äänestäjät äänestävät hänet kerta toisensa jälkeen uudestaan johtamaan meitä. Jotta kulttuurina oppisimme joskus katkaisemaan tämän ajattelutapavirheen, niin on pohdittava, mikä on saanut Satun tekemään saman mokan niin monta kertaa. Haluaako hän kostaa maailmalle, mitä hänelle tehtiin 11-vuotiaana [lähde] vai sattuiko vain käymään niin hassusti, että henkilöllemme elämän määritti hänen etunimensä: Satu uskoi satuun.

Montakohan lisäuhria pitää vielä alttarille asettaa, että monikulttuurisuus ja feminismi myönnetään aikamme karmeimmiksi virheiksi? Varmasti Satukin haluaisi jo päästä niitä rauhassa katumaan sekä miettimään, mille seuraavaksi ryhtyisi.