Pulupalsta

Palstan hoitoa jo vuodesta 2006

Heikki ja Heikkinen Amerikan ihmemaassa

Arvosana: 4.67/5   Vierailuja: 1197  Julkaistu: 2016-06-14  Muokattu: 2016-06-18
Avainsanat: Yhdysvallat, luonto, matkailu, autoilu, seikkailu, liikunta, Arizona, Utah, juoksu, Colorado, pyöräily, amerikkalainen keittiö, juustohampurilainen, navajot, Grand Canyon, Kalliovuoret, Coloradojoki, Coyote Buttes, The Wave, Antelope Canyon, Horseshoe Bend, Great Sand Dunesin kansallispuisto, Angels Landing, The Narrows, Mesa Verden kansallispuisto, Zionin kansallispuisto, Bryce Canyonin kansallispuisto, Capitol Reefin kansallispuisto, Archesin kansallispuisto, Canyonlandsin kansallispuisto, Moab, Grand Junction, Page (UT), Kanab, Vail, Glen Canyonin pato, Manitou Springs, Pink Sand Dunes, Slickrock Trail, Porcupine Singletrack, Lunch Loop Trail, New Mexico, vaellus, olut, kilpailu, UNESCO, Monument Valley
Sisällysluettelo

Lyhyesti

Kiersimme Heikin kanssa kymmenen päivää lähinnä Utahin, Arizonan ja Coloradon maailmanluokan luontokohteita. Juoksin myös ensimmäisen ultrajuoksuni navajo-intiaanikansan mailla (50 km).

Artikkelihistoria

  • 2016-06-18 Artikkeli julkaistu.
  • 2016-04-12 Artikkelin kirjoitus aloitettu.

Alkusanat

Ei siitä pääse mihinkään, että Amerikan Yhdysvallat on aina ollut se kiinnostavin paikka, mihin olen halunnut matkustaa. Carl Lewis ja Barcelona 1992. Olin 9-vuotias. Ala-asteella onnekkaimmat luokkakaverit kävivät Floridan Disneylandissa ja katsomassa NHL-pelin. Oma vuoroni tuli nyt 33-vuotiaana, kun seikkailijaihmemies Heikki kysyi mukaan retkelle. Omassa master planissa olin menossa vielä Euroopassa, mutta tottahan toki tälläisiin tilaisuuksiin pitää tarttua.

Heti alkuun sain väkevän kokemuksen osaavan myyntimiehen käsittelystä, kun Heikki soitti ja alkoi esittää asiaansa. Kiireinen kun olin, niin pyysin mailiin briiffin ja samana iltana sainkin tietää reissun ydinkohdat. Välitön clousaus jäi kuitenkin uupumaan ja lentohinnat karkasivat 390 euron tasolta yli 800 euron. Vaan asiakashan eli minä siinä vain kärsin, kun pari viikkoa piti järjelle vakuutella, mitä tunne oli jo päättänyt. Jenkkeihin olin lähtevä.

Lentomme olisi Coloradon osavaltioon - Heikillä Denveriin ja minulla Colorado Springsiin - mistä vuokraisimme auton ja ajaisimme juoksukisaan noin 900 km päähän Monument Valley:hin Arizonan osavaltioon. Sieltä retki jatkuisi Grand Canyonin, Pagen sekä Utahin osavaltion Kanabin, Zionin, Brycen, Capitol Reefin, Archesin ja Canyonlandsin kansallispuistojen kautta Moabiin, Grand Junctioniin, Vailiin ja takaisin lähtöpisteeseen. Yhdysvaltojen lounaiskulmalla sijaitsevaa neljän osavaltion aluetta kutsutaan myös Four Cornersiksi. Siihen kuuluvista osavaltioista meille tutuimmiksi tulivat Utah ja Arizona, kun Coloradossa taas lähinnä yövyimme ja ajoimme läpi. New Mexicon puolella piipahdimme ainoastaan kymmenen minuuttia.

Yhdysvallat on maa, jonka talous on neljäsosa koko maailmantaloudesta (kuten muuten myös Euroopan Unionin) ja jonka puolustusbudjetti on suurempi kuin kymmenen seuraavaksi suurimman valtion puolustusbudjetit yhteensä. Se on myös maa, jonka kulttuuri ja vaikutusvalta ovat levinneet kaikkialle, joten myös minulla on selkeä mielikuva supervallasta numero yksi. Aina ei Amerikka ole ollut muodissa, mutta nyt se vaikuttaisi olevan taas nosteessa Suomessakin, kun Euroopan talous sakkaa ja yrittämistä arvostetaan.

Kuvittelin että amerikassa syödään hampurilaisia, ajetaan autolla pitkiä suoria teitä ja ollaan hyvin mukavuudenhaluisia. Lisäksi maailma pyörii lähinnä oman mantereen ympärillä ja Eurooppa näyttäytyy pitkälti vain iso-iso-isien kotimaana.

Uuden mantereen historia on paljon Eurooppaa lyhyempi ja muutenkin aivan toisenlainen. Toisaalta Yhdysvaltojen perustuslaki on maailman vanhin. Kun Euroopan tarina on muotoutunut vuosituhansien aikana keskenään taistelleiden kansojen edesottamuksista, on nyky-amerikan identiteetti rakentunut pääasiassa muutaman vuosisadan aikana siirtolaisina tulleiden eurooppalaisten, afrikkalaisten, aasialaisten ja latinojen varaan. Jonnekkin sinne jalkoihin on jäänyt myös kuorallinen alkuperäisasukkaiden intiaaniheimoja.

Amerikassa käsittääkseni aseet ja turvallisuus ovat tärkeitä asioita ja rajamuodollisuudet kannattaa ottaa tosissaan. Etukäteen tehtävä viisumia muistuttava ESTA-hakemus vaati laajempia tietoja kuin mitä mielestäni olen koskaan aiemmin antanut edes Suomen viranomaisille. Todellako jokaisen sormen jäljet ja vanhempien nimet tarvitaan? No, ainakaan 9/11 jälkeen ei ole Yhdysvalloissa ulkopuoliset isoja terroritekoja tehneet, toisin kuin Euroopassa, missä tätä kirjoittaessa tapahtuu iskuja useampi vuodessa, joten kai tarkalle valvonnalle on perusteensakin. Vaan kotikutoisia joukkosurmia ei ole mahtimaakaan onnistunut pysäyttämään.

Tiesin myös, että "How are you?" -maassa small talk on voimissaan. Jurottavan härmäläisen olisi terästäydyttävä tällä rintamalla. Kuten tapaamani Suomessakin asunut amerikkalainen sanoi: suomalainen on juttutuulella, kun hän katsoo omien kenkien sijaan kaverin kenkiä. Toisaalta teennäisyyttä ja kaiken parhain päin puhumista olisi siedettävä. Presidentinvaalien esivaalit olivat menossa reissumme aikana, mutta yli 50 prosenttisesti mornomien asuttuma Utah ei ole Donald Trumpin kannatusaluetta, joten oli epävarmaa, miten hyvin pääsisimme mukaan vaalikarnevaaliin. Korjaisikohan Trump maansa käyttämään mailien, paunojen ja Fahrenheittien sijaan SI-järjestelmän mittayksiköitä? Ainakin se helpottaisi matkasuunnitelmien tekemistä.

Näillä alkuolettamuksilla lähdettiin siis matkaan. Olin onnekas, kun en joutunut selvittämään kaikkea itse, kun seurana oli maassa jo useamman kerran aiemmin käynyt kaveri.

17.03. torstai (Colorado Springs, CO)

Matkani kotoa Kuopiosta Helsingin, Münchenin ja Houstonin kautta Colorado Springsiin kesti mukavat 35 tuntia. Onnibussissa oikoluin Johannan gradua ja Tikkurilassa tuli kansallispukuinen pummimaan puhelinta. Houstonissa ESTA-jonotus kesti kaksi tuntia ja haastattelussa piti antaa sormenjäljet jokaisesta sormesta ja kertoa, mitä täytteitä löytyy eväsleivästä. Houstonissa myös kaksi varttuneempaa naista alkoi pilke silmäkulmassa haastatella kaikenlaista, kun huomasivat minun juovani NAKED-nimistä terveysmehua. Olin kuulemma tullut Coloradoon vapaan pilven perässä.

Mantereiden väliseltä lennolta jäi mieleen jokaisen matkustajan käytössä ollut viihdemasiina, josta löytyi noin pari sataa elokuvaa, sarjaa, dokumenttia ja musiikkialbumia. Kun vielä tarjoiluun kuului joitakin ilmaisia juomia, niin 11 tunnin lento eteni siedettävästi. Vielä kun saisivat netin toimimaan järkevään hintaan.

Viihdemasiina, (lentävän) talon eväät ja pieni laitamyötäinen tekivät 35 tunnin matkasta pikkiriikkisen siedettevämpää.

Hotellille kerkesin nukkumaan hieman ennen Heikkiä, jonka lento saapui Denveriin eli noin sata kilometriä Colorado Springistä pohjoiseen, ja josta hän joutui vielä lumipyryssä illan pimeinä tunteina ajamaan vuokra-auton majapaikkaamme.

18.03. perjantai (Monument Valley, AZ)

Herätys kello kuusi ei tuottanut vaikeuksia kahdeksan tunnin aikaeron takia. Lumi oli satanut yön aikana Colorado Springsiin ja muutenkin sää vaikutti hyvin suomalaiselta maaliskuiselta keliltä. Coloradon osavaltio on melko korkealla merenpinnasta, joten vaikka se sijaitseekin samalla leveyspiirillä Espanjan kanssa, on ilmasto silti melko viileä. Kirkkaalla säällä olisi hotellihuoneen ikkunasta voinut näkyä alueen korkein vuori, Pikes Peak (4302m), missä Vatasen Ari kaahasi vuonna 1988 kuuluisan ajonsa B-ryhmän autolla, jotka myöhemmin kiellettiin vaarallisen korkeiden tehojen vuoksi.

Coloradon osavaltio on Yhdysvaltojen kahdeksanneksi suurin pinta-alaltaan ja väestömäärältään 22. suurin. Pääkaupunki on Denver. Kalliovuoret ovat läsnä isossa osassa osavaltiota ja alueella sijaitseekin useita Yhdysvaltojen korkeimmista vuorista. Coloradossa on useita tunnettuja laskettelukeskuksia, kuten Aspen ("Nuija ja tosinuija") ja Vail (Kalle Palander, MM-kulta 1999). Alueella on asunut monia intiaanikulttuureja ja intiaanisotien päättymisen jälkeen viimeiset alkuperäisasukkaat siirrettiin reservaatteihin 1800-luvun lopulla. Kultakuumeen jälkeen osavaltio itsenäistyi vuonna 1876.

Coloradon talous perustuu pitkälti kaivostoimintaan ja maatalouteen, mutta Yhdysvalloissa kun ollaan, niin myös vankilat ja asevoimat muodostavat merkittävän osan osavaltion taloudesta. Coloradossa on myös Yhdysvaltojen ensimmäinen supermax-turvallisuusluokiteltu vankila, ADX Florence, johon on sijoitettu lusimaan elinkautistaan sellaiset kuuluisat pimeän puolen edustajat kuin Unabomber ja Robert Hanssen. Osavaltio oli myös ensimmäinen, joka laillisti kannabiksen viihdekäytön, mutta sen perässä me emme tällä kertaa olleet.

Nopea aamupala (ei jatkoon) ja kello 7:00 auton kyytiin. Heikki oli pääkuskimme ja minun ensimmäinen tehtävä oli ratkaista, miten Suunnon sykemittarin aika asetetaan. Vaan ei ollut suomalaiset insinöörit osanneet suunnitella kelloa, jonka suomalainen insinööri osaisi tunnissa ajastaa. Maisemien pikku hiljaa parantuessa piti alkaa kaivella kameroita esille ja ensimmäiset räpsyt otettiinkin UNESCO:n maailmanperintökohteesta, Great Sand Dunesin kansallispuistosta, jonka ohitimme kaukaa.

Aamupalalla sai mansikanmakuista tuorejuustoa ja pekonia bagelilla.

Hotellilta aamulla lähtiessä oli vaikea uskoa, että seuraava yö nukuttaisiin aavikolla.

Simpsoneista tutun koulubussin ja takana näkyvän Kalliovuorten välissä siintää Great Sand Dunesin kansallispuisto.

300 km ajamisen jälkeen pysähdyimme Alamosan Walmarttiin. Valikoimat olivat laajemmat kuin Ruoholahden sittarissa ja mukaan tarttui limellä maustettuja sipsejä, pekonirouhetta, erittäin ohutta ja rapeaa kuivalihaa, lava vanilja-kirsikka-diettilimua, erilaisia munkkeja ja keksejä sekä mansikanmakuista melatoniiniä (3 mg) tulevia telttaöitä varten. Burger Boy -hampparilassa tarjoiltiin suoraan autoon.

Tyypillinen näkymä Coloradon osavaltiossa.

Reissun ensimmäinen varsinainen pääkohde oli UNESCO:n maailmanperintökohde Mesa Verden kansallispuisto, joka on tunnettu erityisesti noin tuhat vuotta vanhoista asumuksista, jotka pueblo-intiaanit ovat rakentaneet suojaisiin paikkoihin kallionkielekkeiden alle. Meitä ennen oli 1800-luvulla kerennyt paikan päällä käydä myös toinen suomalaissukuinen maailmanmatkaaja, Gustaf Nordenskiöld. Kovin paljoa ei puisto-ranger osannut hänestä kertoa.

Ostimme Mesa Verden portilta 80 dollarilla America is beautiful -passin, jolla pääsee vuoden ajan lähes kaikkiin liittovaltion kansallispuistoihin. Ja Amerikan tapaan kortti on luonnollisesti ajoneuvokohtainen, joten seuraavan kymmenen kuukauden aikana pääsee kanssani ilmaiseksi Yhdysvaltojen luonnonpuistoihin, vink vink. On kyllä ihmeellistä, miten helpoksi puistovierailu on tehty Amerikassa, kun lähes kaikkiin kohteisiin pääsee autolla aivan viereen, löytyy laadukkaat fasiliteetit ja rangereita on joka paikassa opastamassa. Kansa on todellakin mukavuudenhaluista ja varakasta täälläpäin maailmaa.

Kalliokielekkeen alla näkyy kivistä rakennettu kylä, jonka pueblo-intiaanit ovat rakentaneet noin tuhat vuotta sitten.

Mesa Verden jälkeen piipahdettiin nopeasti New Mexicon puolella hakemassa osavaltiopisteet ja toteamassa, että neljän osavaltion rajapyykillä olevaa maamerkkiä, Four Cornersia, pääsee katsomaan kymmenellä dollarilla. Ei kiitos.

Parempi tutustuminen New Mexicoon jäi siis toiseen kertaan, mutta osavaltio, johon tie meidät seuraavaksi vei, tuli hieman tutummaksi, koska vietimme siellä seuraavat kolme yötä. Arizona on Yhdysvaltojen kuudenneksi suurin osavaltio pinta-alaltaan, 14. suurin väestömäärältään ja se on liittovaltioon viimeisimpänä hyväksytty osavaltio, jos Alaska ja Havaiji jätetään huomioimatta. Pääkaupunki on Phoenix, kaivostoiminta on talouden perusta ja osavaltiossa on 42 lentoasemaa.

Arizonan ilmasto on kuivaa ja aavikkomaista ja alueelta löytyy useita Yhdysvaltojen ja jopa maailman hienoimpia luontokohteita, kuten Grand Canyon ja Monument Valley. Osavaltion pinta-alasta neljännes on intiaanireservaatteja ja myös naapurimaa Meksikon vaikutus näkyy esimerkiksi ruokakulttuurissa.

Vielä ennen yöpaikkaamme saapumista kävimme Utahin puolella katsomassa Mexican Hat:ia ja Forrest Gump:n juoksukohtauksen kuvauspaikkaa.

Mexican hat

TV:stä tuttu

Saavuimme lopulta kisapaikkaan Monument Valley:hin iltakahdeksalta, joten meillä oli hyvin aikaa nukkua kunnon yöunet ennen seuraavana aamuna alkavaa juoksukisaa, missä allekirjoittaneen tarkoituksena oli juosta tähän asti eletyn elämän pisin juoksulenkki (50 km). Heikin tavoitteena oli täysmatka eli 50 mailia (80.47 km). Iltaohjelmaan kuului vielä kisainfo ja krääsän keräys sekä teltan pystytys, jonka kahden hengen mitoituksesta voi olla kahta mieltä. Mutta matkaväsy ja majavan anaalirauhasen makuinen unilääke hoitivat tehtävänsä.

Kisakrääsän keräystä ilta-auringon loisteessa Monument Valley:ssa.

Kahden hengen teltta?

19.03. lauantai (Monument Valley)

Suloinen inttiaika valahti mieleeni kännykän herättäessä kello 5:30, kun ulkona oli vain pimeys - ja sisällä kylmyys, sillä hyvänä ideana jätimme illalla teltan ovet auki, jottei ainakaan kosteus häiritsisi yöunia. Heikin kevytuntuvatakki teki yön aikana minuun lähtemättömän vaikutuksen. Oli kuitenkin uskomattoman hieno hetki kömpiä maaliviivalle katsomaan satojen muiden juoksijoiden kanssa auringonnousua upeassa Monument Valleyn kansallispuistossa. Juoksijoita oli tullut ympäri maailman ja Heikki bongasi jopa yhden virolaisen juoksijatutun.

Juoksukisan startti oli auringonnousun aikaan kello 6:30.

Monument Valley on maailmanluokan kohde ja ihmettelen, miten en ole ollut tietoinen siitä. Puisto sijaitsee navajo-intiaanikansan maalla ja iso osa kisojen järjestäjistäkin näytti olevan paikallisasukkaita. Oluetkin piti juoda salaa teltassa, koska reservaattialueilla alkoholin nauttiminen on kiellettyä. Navajot ovat 300 000 hengellään Pohjois-Amerikan toisiksi runsaslukuisin alkuperäiskansa ja heidän reservaattinsa on laajuudeltaan Yhdysvaltojen suurin. Navajot ovat kotoisin Kanadasta, mistä he vaelsivat nykyiselle alueelleen 1000-luvun ensimmäisinä vuosisatoina. He ovat joutuneet sotimaan niin yhdysvaltalaisten, espanjalaisten, meksikolaisten kuin toistenkin intiaaniheimojen kanssa. Navajojen tilanne on kehittynyt parempaan suuntaan vuonna 1868 liittovaltion kanssa solmitun sopimuksen jälkeen, mutta kuten useita muitakin alkuperäiskansoja, niin myös navajo-intiaaneja vaivaavat sijattomuus nykymaailmassa ja siitä kumpuavat alkoholismi, köyhyys ja mielenterveysongelmat.

Juoksuun lähdin tietenkin rauhallisesti, koska ei ollut mitään tietoa reitin raskaudesta liittyen esimerkiksi hiekkaan ja kuumuuteen. Eikä tulevan reissuviikon reippailujakaan halunnut missään nimessä pilata. Suolat muistin tällä kertaa ottaa mukaan, sillä aiemmissa juoksukisoissa jalkakrampit ovat olleet isoin ongelmani. Ensimmäisen tunnin aikana aurinko nousi vuorten yläpuolelle ja valaisi laakson, jota piti pysähtyä yhtenään valokuvaamaan. Lisäksi ihmettelin miten aktiivisesti muut juoksijat kannustivat toisiaan ja yritin itsekin parhaani mukaan keksiä tikusta sanottavaa. Viimein yhdessä jyrkemmässä kohdassa latasin pitkään miettimäni lauseen, "You gotta be careful here", edessäni juoksevalle kaverille niin coolilla jenkkiaksentilla kuin osasin. Heppu kääntyi katsomaan taaksepäin ja tuumasi: "Are you from Finland?" Mihinkäs se koira rallienglannistaan pääsisi.

Aurinko on juuri noussut vuorten yläpuolelle ja valaisee hienosti laakson toista reunaa.

Aksenttini tunnistanut heppu oli Pat, joka on asunut pari vuotta Varkaudessa 38 vuotta sitten, ja joka osasi käsittämättömän hyvin puhua suomea edelleen. Viimeisten 40 kilometrin aikana näin Patin useita kertoja ja juttelimme pitkät tovit. Justin, 50 mailin kisan voittaja oli sattumalta Patin kaveri, joten pääsin häntäkin onnittelemaan maalialueella kisan jälkeen. Lisäksi juttelin juoksun aikana pidempään myös idaholaisen pankkimiehen kanssa, joka mainitsi osavaltionsa hyväksi puoleksi keväisen perunanistutusloman, jolloin voi lähteä esimerkiksi juoksukisoihin, jos ei perunapeltoa omista. Maalissa minua tuli myös onnittelemaan katu-uskottava harlikkaäijä, jonka Suomen oloissa olisin kiertänyt kaukaa. Oli hämmentävää kuunnella stubb-kataismaista fantastisuushehkutusta karskilta nahkaliivikörmyltä, mutta toisaalta Amerikastahan ne kokoomuslaisetkin ovat luultavasti positiivisuusoppinsa omaksuneet.

Juoksin pitkät tovit 38 vuotta sitten Varkaudessa asuneen Patin kanssa.

Pat ja allekirjoittanut

Erämaasta tuuli tuo huudon vaienneen - Uii uii uih hih hu... Uii uii uih hih hu...

Loppuaikani oli 7:00:58, sijoitus 64/193 ja matka siis 50 km. Heikin vastaavat numerot olivat 11:27:22, 39/119 ja 80.47 km. Hiekassa oli raskasta lyllertää, mutta olen erittäin tyytyväinen tulokseeni, kun jaksoin painaa koko matkan ajan ja mieli oli muutenkin korkealla. Reitti nousi kerran yhden 300 metriä korkean "butten" päälle, josta näkymät olivat viiskauttaviis ja sorruin nauhoittamaan myötähäpeällisiä "tätä mä oon aina halunnut!" -videoita.

Juoksureitti kulki yhden monisatametrisen möykyn päälle, mistä näkymät olivat suorastaan splendid.

Monument Valley -juoksukisan varrelta (0:30)

Heikin mitalijuhlat

Kisan huolto toimi mainiosti ja taukopaikoilla oli tarjolla esimerkiksi erilaisia hedelmiä, grillissä paistettua pekoni-juusto-tortillaa avokadolla, sipsejä, karkkia, limua, pullaa ja sitä rataa. Juttukavereitakin ilmaantui koko ajan ja välillä oli kyllä vaikea asennoitua positiiviseen kommentointiin, kun itsellä pyöri lähinnä mielessä "it's tough" ja "what a struggle" -tyyppiset lausahdukset, mutta niitä kokeillessani sain osakseni ainoastaan kummastuneita katseita. Täällä ei kuulu valittaa. Ymmärsin myöhemmin että Utahin asukkaista yli 50 prosenttia on mormoneja, joten selittäisiköhän se osan tästä yltiöpositiivisuudesta?

Maalissa olin joskus iltapäivällä kahden aikaan ja sitten olikin viisi tuntia aikaa syödä päivällinen pitkän kaavan kautta, keksiä jutunjuurta muukalaisten kanssa, kuvata ihmeellistä ympäristöä ja huoltaa itseä. Nukkumaan mentiin jo kello kahdeksen, kun ei parempaakaan tekemistä keksitty. Toisaalta tämä oli hyvä vain, sillä seuraavasta päivästä oli tuleva pitkä.

Vedettävästä puu-uunipitseriasta sai oivaa känkkyä kisan jälkeen.

Monument Valley on yksi maailman mahtavuuksista.

Vihreästä teltastamme oli muikeat näkymät laaksoon.

20.03. sunnuntai (Page, AZ)

Herätys kello neljä, teltta ja kamat kasaan ja menoksi. Harmiksemme lipunmyynti oli vielä kiinni, joten emme pystyneet maksamaan leirintämaksua. Päivän ensimmäinen kohde oli auringonnousu Grand Canyonin reunalla. Valitsemamme näköalapaikka, Desert View Watchtower, on tunnettu erityisesti kahden lentokoneen törmäyksestä vuonna 1956. Kyseisessä onnettomuudessa kuoli 128 ihmistä ja se oli siihen astisen lentohistorian tuhoisin. Tapauksen jälkeen lentämistä alettiin säädellä tarkemmin. Minusta on mielenkiintoista, että jo tuohon maailmanaikaan ovat useat lentokoneet lennelleet samanaikaisesti kanjonin yläpuolella. Kylläpä tuonne olisi itsekin voinut lähteä helikopteriretkelle, mutta se jäi nyt toiseen kertaan.

Grand Canyon on maailman tunnetuimpia luonnonihmeitä. Pituutta sillä on 446 kilometriä, leveyttä kuudesta 29 kilometriin ja syvyyttä enimmillään lähes kaksi kilometriä. Kanjonin seinämät ovat geologian mestariteos. Valtavasta koostaan johtuen kanjonin eri korkeuksilla vallitsee useita erilaisia ilmastoja ja kasvillisuusvyöhykkeitä, ja koska monet eläimet eivät pysty ylittämään kanjonia, niin jotkut niistä, kuten hiiret ja oravat, ovat eriytyneet jopa omiksi lajeikseen riippuen ovatko ne eläneet kanjonin pohjois- vai eteläpuolella. Olisi erittäin mielenkiintoista päästä joskus vaeltamaan kanjonin syvyyksiin.

Grand Canyon auringonnousun aikaan kello 6:26

Grand Canyon kello 6:43

Coloradojoki kyntää kyllä syvällä näillä tienoilla.

Seuraava kohteemme oli Windowsin taustakuvista tuttu Antelope Canyon. Jälleen Heikki tiesi tuoda meidät maailmanluokan luontokohteeseen, josta minä en ollut kuullutkaan. Antilooppikanjoni sijaitsee navajo-kansan maalla Pagen (AZ) kaupungissa, jossa meidänkin oli tarkoitus seuraava yö majoittua. Kanjoni on noin 37 metriä syvä, 400 metriä pitkä ja se jakautuu ylempään ja alempaan osaan. Me päätimme vierailla alemmassa osassa, koska siellä kulkeminen on vaikeampaa ja täten se on vähemmän suosittu. Kanjonin on muodostanut nopeasti virtaava tulvavesi, joka voi edelleen yllättää täysin odottamatta. Vuonna 1997 yksitoista turistia kuoli kanjonitulvassa, minkä jälkeen alueelle asennettiin hälytysäänitorvia. Niiden huutaessa on parempi kiiruhtaa ulos välittömästi.

Kanjonin maat ovat yhden intiaanisuvun hallussa, ja kun vuodessa vierailijoita on useampi miljoona, niin ihan mukavan rahasammon on suku saanut haltuunsa. Meidän kierroksemme kesti melkein kaksi tuntia ja ystävällinen opas - intiaani hänkin - opasti kaikkia halukkaita kameran käytössä, koska kanjonin kuvausolosuhteet ovat niin poikkeukselliset. Paljon siellä näytti ammattikuvaajia olevankin. Antelope Canyon on mielettömän upea paikka, jolle kuuluvat varauksettomat suositteluni!

Ennen kanjoniin astumista opas kertasi vielä varotoimenpiteitä.

Antelope Canyonia kuvauksellisemmassa paikassa en ole ollut koskaan aiemmin.

Antelope Canyon

Antelope Canyon

Kanjoniantiloopit Lassi ja Heikki

Antelope Canyonin sokkeloiset mutkat olisivat varmasti lasten mieleen.

Matkalla kohti seuraavaa kohdetta ajoimme Pagen keskustan läpi, missä oli yhden tien (South Lake Powell Blvd) varrella 12 kirkkoa peräkkäin! Toinen ihmetyksen aiheemme oli Coloradojoen ylittävä ja 200 metriä korkea Glen Canyon -pato ja vieressä olleet dinosaurusten jäljet. Mieleen jäi myös McDonald's, josta ei terveyssyistä saanut ostaa hampurilaista ennen kello kymmentä, koska viranomaiset ovat päättäneet, että aamupalan on oltava terveellistä ruokaa ja hampurilainen ei sitä ole. Sen sijaan mäkkäristä sai ostaa kyllä aamupalaksi rasvaisia muffinseja pekonilla, makkaralla ja juustolla.

220 metriä korkea Glen Canyon -pato

Ennen hotelliin siirtymistä käytiin vielä katsomassa Horseshoe Bendiä eli joenmutkaa, jonka reunama on 300 metriä korkea. Hotellilla maisteltiin jenkki-ipoja ja käytiin porealtaassa tanskalaisten uhkapelaajien kanssa. Las Vegas sijaitsee Pagesta 440 kilometriä länteen. Iltapalalla syötiin Big John's:n terassilla huippua BBQ-sapuskaa. Yhtä mehukasta ja savuista possunkylkeä en muista ennen syöneeni.

300 metriä korkea Horseshoe Bend

Herkkules ja possun savukylki

21.03. maanantai (Kanab, UT)

Päivän pääohjelmassa oli vierailu yhdessä Yhdysvaltojen suosituimmista puistoista, Zionin kansallispuistossa. Sitä ennen lähdimme kuitenkin etsimään The Wave:a, joka on erikoinen hiekkakivimuodostelma ja sijaitsee Coyote Buttes -nimisellä alueella, mistä löytyy myös paljon dinosaurusten jälkiä.

Koska The Wave ja sen ympäristö on erittäin haavoittuvaista ihmisen aiheuttamalle eroosiolle sekä ainutlaatuisten luontoarvojen vuoksi myös haluttu vierailukohde, on kävijöiden määrä jouduttu rajoittamaan kahteenkymmeneen henkeen päivässä. Kun emme kerenneet lupa-arvontaan, niin päätimme turvautua virolaiseen laintulkintaan sekä suomalaiseen suunnistustaitoon. Maanantaiaamuna kello seitsemän ei puistossa rangereita näkynyt.

The Wave itse oli toki se kruununjalokivi, mutta kyllä koko Coyote Buttes:n alue on aivan käsittämättömän hieno paikka. Tuntui kuin olisi seisonut keskellä ekstraterrestriaalista tietokonepeliä, kun joka puolella on silmänkantamattomiin kummallisen näköisiä kivimuodostelmia, jollaisia en ole aiemmin nähnyt. Nyt kyllä löytyi haastaja Pietarinkirkolle allekirjoittaneen henkilökohtaisella maailman parhaat paikat -listalla.

Neljän kilometrin aamusykähdyksen jälkeen The Wave oli enää 50 metrin päässä.

Iltalehden 'Näe nämä seitsemän ihmettä ennen kuolemaa' -listojen vakiovieras: The Wave.

Coyote Buttesin luonnonpuisto on kertakaikkisen ihmeellinen paikka.

Bongaa Heikki.

Kanjonikin löytyi Coyote Buttesista.

Tämä paikka muistetaan lopun ikää.

Coyote Buttesin luonnonpuisto

Coyote Buttesin luonnonpuisto

Coyote Buttesin luonnonpuisto

Coyote Buttes:n jälkeen siirryttiin viimein selkeästi Utahin osavaltion puolelle, kun lähdimme ajamaan 150 kilometrin matkaa seuraavaan kohteeseen, Zionin kansallispuistoon. Utahin pääkaupunki on vuoden 2002 talviolympialaiset järjestänyt Salt Lake City. Asukkaita osavaltiossa on kolme miljoonaa ja pinta-alaltaan se on liittovaltion 13. suurin. Utahin erikoisuus, maailman hienoimpien luontokohteiden lisäksi, ovat mormonit, joita osavaltion asukkaista on noin 55 prosenttia, joten merkittävä osa osavaltion kulttuurista on mormonikulttuuria. Mormonien keskuudessahan esiintyy edelleen muunmuassa moniavioisuutta, mikä herättää ainakin minussa kysymyksen, mitä vaimottomat miehet tekevät yhteisöissään? Tuskin ryypätäkään saa? Reissun aikana jututtamani mormonit vaikuttivat kyllä ihan mukavilta ja moderneilta ihmisiltä - toisin kuin heidän suomalaiset hengenheimolaiset.

Vaikka oli vielä maaliskuu ja low season, niin emme silti meinanneet löytää parkkipaikkaa autolle Zionissa, joka on yksi Yhdysvaltojen suosituimmista kansallispuistoista. Siellä vierailee vuosittain yli kolme miljoonaa kävijää, joten jälleen ilmeisesti olisi tarjolla upeita luonnonihmeitä. Visiittimme perusteella nähtävää ja koettavaa riittäisi jopa viikoksi ja kun fasiliteetitkin vaikuttivat olevan kunnossa, niin tänne voisi kyllä joskus tulla uudestaan esimerkiksi perheellisenä. Meillä oli käytettävissä kuutisen tuntia, joten Heikki oli valinnut meille kaksi erilaista kohdetta: kiipeämisen 450 metriä korkean Angels Landing -kivimuodostelman päälle sekä kahluun The Narrows -kanjonissa.

Tämän burgeripaikan seinäplakaatissa kehotettiin tuomaan aseet sisälle. Lisäksi pienet pirtelöjuomat (3-4 dl) olivat minusta kyllä pelkkää jäätelöä.

Jo ensinäkymät Zionin kansallispuistossa olivat huikeita.

Angels Landing oli jälleen kerran mielettömän hieno paikka. Top 10 -paikka omalla listallani. Vastaava kiipeilypaikka olisi Suomessa ehdottomasti kielletty ja täälläkin ilmeisesti porukkaa tippuu kuolemaan silloin tällöin. Ei mekään uskallettu sitten juoda olutta perinteiseen kaljamarssitahtiin, vaan joka toinen oli jätettävä välistä. Silti vahva suositus Enkeleiden Laskeutumiselle.

Näkymät enkeleiden mailta Zionin laaksoon ovat majesteetilliset.

Huomaa ihmiset edessä olevassa nousussa. Tässä vaiheessa kivuttavaa oli jäljellä vielä vajaa sata metriä ylöspäin.

Vielä ei olla aivan huipulla.

Panoramakuvaa Angels Landingin päältä.

Tästä olisi komea leiskauttaa alas.

[x] Angels Landing

Seuraava kohda oli The Narrows -kanjoni.

Illan jo pimetessä, kylmässä vedessä täristen, kameran kastumista peläten ja Heikin hävitessä mutkaisen kanjonin syövereihin tuumasin, että kaikkea sitä pitääkin elääkseen tehdä. Lisääntymiselimeni kastuminen oli viimeinen pisara - tämän pidemmälle en ollut menevä vaan takaisin oli lähdettävä. Paluumatkalla autollemme puistobussin 60-vuotias naiskuljettaja kertoi vilpittömän tyytyväisenä elämästään, johon kuuluvat mukava työ, televisio ja tuttavansa luona oma tuoli, jossa nukkua. Olen kyllä kuullut, että Amerikassa huono-osaiset voivat joutua tekemään kahta työtä, mutta etteikö kansallispuiston työntekijällä olisi varaa omaan asuntoon ja sänkyyn, ja etteikö hän edes pidä sitä epäoikeudenmukaisena.

Panoramakuvaa The Narrowsin alusta tai paremminkin lopusta.

Heikki meni ilmeisen tottuneena kahlaajana omia menojaan.

22.03. tiistai (Bryce, UT)

Pitkien hyvien yöunien jälkeen olimme jälleen valmiina uuteen reippailupäivään. Tarkoitus oli myös huoltaa varusteita ja ostella tuliaisia. Aamupalalla nautittiin jo perinteeksi muodostuneita amerikkalaisia makkaroita, jotka ovat kyllä jauhelihatankoja, sekä munakasta ja pannukakkuja saksanpähkinällä. Best Western -hotellien aamupalat eivät ainakaan minua ole vakuuttaneet tähän mennessä.

Allekirjoittanutkin kokeili hieman autolla ajamista, kun kävimme katsomassa Pink Sand Dunes:ia. Emme saaneet minulle ajo-oikeutta, kun en ollut paikalla autonvuokrauksessa, joten ajaminen jäi lähinnä Heikin harteille. Aavikon hiekka ei ollut vaaleanpunaista, eikä America is Beautiful -passi kata osavaltiopuistoja, joten puisto oli vikatikki.

Pink Sand Dunes ei ollut vaaleanpunaista.

Utahissa oli tänään osavaltion presidenttiehdokkuuden esivaalit ja katselimme hieman sillä silmällä, josko jossain pääsisi kannustamaan Trumppia, kun sillä tavalla varmaan tapaisi kansan syviä rivejä. Kävi kuitenkin ilmi, etteivät mormonit kannata Trumpia, joten saimme tyytyä yksittäisten banderollien bongaamiseen.

Seuraavaksi saavuttiin päivän pääkohteeseen, Bryce Canyon:n kansallispuistoon. Kehuminen alkaa kokea jo inflaatiota, mutta kun Yhdysvalloissa ollaan, niin jatketaan superlatiivien käyttöä. Tämäkin puisto on jälleen kerran maailmanluokan kohde ja erityiset hoodoot (suom. maapyramidit) ovat jotain, mitä en ole koskaan aiemmin nähnyt missään. Kiersimme reitit Peekaboo Loop, Navajo Loop ja Queens Garden Trail. Jossain vaiheessa alkanut lumisade teki maisemista vielä entistäkin hienommat, kun valkoinen väri sopi niin hyvin yhteen oranssin kiven ja vihreiden puiden kanssa. Meitä ei haitannut myöskään se, että lumisateessa ainoastaan suomalaiset jatkoivat puiston ihastelua, kun kaikki muut pakenivat autoihinsa.

Panoramakuvaa Bryce Canyoniin

Bryce Canyon on erityisesti tunnettu hoodoistaan eli maapyramideista.

Bryce Canyon: 5/5.

Onneksi satoi lunta, niin puistossa sai olla rauhassa ja värit olivat makkeimmillaan.

Bryce Canyon ja Peekaboo Loop

Ilta vietettiin legendaarisessa Ruby's Inn:ssä, jonka nimellä koko kaupunki tunnettiin alunperin. Majatalo perustettiin jo sata vuotta sitten vuonna 1916. Turistien määrästä ja nykyisen hotellin koosta päätellen bisnes on ollut kannattavaa. Päästiin myös kokeilemaan Aku Ankasta tuttua itsepalvelupesulaa, mihin ei kukaan jätä vaatteitaan vartioimatta.

Itsepalvelupesulassa vaatteiden vartiointi oli mielekästä puuhaa (sarkasmivaroitus).

Iltapalalla käytiin vielä testaamassa ravintolan omassa buffetissa amerikkalaisia herkkuja, kuten maissileipää ja brunswick stew:iä. Kyllä jenkit ovat parempia karkkihyllykategoriassa kuin illallisissa.

23.03. keskiviikko (Moab, UT)

Päivän ohjelmassa oli siirtyminen pitkin maisematie Highway 12:ta maastopyöräilyn mekkaan, Moabiin. Joskin maastoautoilijoita Moabissa oli kyllä vielä rutkasti pyöräilijöitä enemmän. Oli hämmentävää nähdä pariskuntia liikkuvan sellaisella 20 metriä pitkällä ja 3 metriä leveällä matkailuautolaivalla, jonka perässä hinautui vielä iso jeeppi ja katolla pari pyörää tai vene. Halvaksi tulee lomailu, kun kulkuvälineisiin pitää laittaa ensimmäiset pari sataa tonnia.

Lumi oli satanut yön aikana Bryce Cityyn.

Maisematie Highway 12:n varrella oli myös huikeita paikkoja.

Arokierijöitä (0:10)

Matkaoppaassamme suositeltiin poikkeamaan hyvin säilyneessä 1800-luvulla perustetussa Torreyn mormonikylässä, mutta me emme kyllä löytäneet kylän ainutlaatuisuutta. Pastramileivätkin olivat törkeän ylihinnoitellut paikallisessa kanttiinassa.

Mormonikylä Torreyn voileipäbaari

Ennen Moabia oli vielä yksi kansallispuisto, Capitol Reef National Park, johon olimme ajatelleet tutustua vain jos aikaa riittää. Ja kun aikaa nyt sitten riitti, niin kävimme ajamassa ja hieman kävelemässäkin puistossa pari tuntia. Ja kyllä kannatti jälleen kerran, sillä niin erikoisen upea oli tämäkin puisto.

Maisematie Capitol Reefissä meni kilometreittäin tälläisten jyrkänteiden läheisyydessä.

Capitol Reefin kansallispuiston kanjonia

Capitol Reefin kansallispuisto

Vähän kuin ... en tiedä kyllä missä.

Viimein Moabissa heitimme kamat majapaikkaamme ja lähdimme kohti päivän toista kansallispuistoa, Archesin kansallispuistoa, joka on kuuluisa kahdestatuhannesta hiekkakivikaarestaan. Moabista oli vaikea saada majoitusta alle sadan dollarin yö ja meidän hippihostellimme selvästi halvempi hinta valkeni viimein meille, kun näimme muiden vieraiden olevan lähempänä kuuttakymmentä vuotta. Euroopassa on tottunut hippihostellien olevan hieman toisenlaisia.

60-vuotiaiden suosima hippihostellimme

Moabin ykkösraflasta TripAdvisorin mukaan sai hyvää quesadillaa. Tämä on luultavasti trendikästä.

Archesin kansallispuistossa kävimme katsomassa kahta kuuluisimmista kaarista, eli Utahin rekisterikilvistä tuttua Delicate Arch:ia sekä Double Arch:ia. Jälleen kerran autolla pääsi kätevästi lähes aina kohteiden viereen, joten ehdimme kolmessa tunnissa kiertää lähes kaikki puiston pääkohteet.

Park Ave Archesin kansallispuistossa

Balanced rock eli tasapainotettu kivi

Double Arch

Lassi ja Herkku herkkukaarella

24.03. torstai (Moab)

Moab oli yksi reissumme pääkohteista, koska siellä on - kansallispuistojen lisäksi - maailman parhaana pidetty maastopyöräilyreitti, Slickrock Trail. Hiekkakivestä muodostunut maasto on juuri sopivan kumpuilevaa pyöräilyyn, ja lisäksi pinta on hiekkapaperimaisen karkeeta, eikä ollenkaan liukasta, kuten slickrock-nimestä voisi päätellä. Moabissa on myös kymmeniä muita maastopyöräilyreittejä, joten ajettavaa riittäisi pidemmäksikin aikaa. Maastopyöräilijöiden lisäksi reiteillä kulkee myös paljon jeeppejä - varsinkin nyt kun oli pääsiäisajot menossa. Kaupungissa olisi voinut harrastaa myös muun muassa kiipeilyä, koskimelontaa, base-hyppäämistä ja mönkijäajelua.

Slickrock Trail ja Heikki. Viimeinkin - krauh!

Täydellistä baanaa.

Reitin seuraaminen oli tehty helpoksi katkoviivoituksen avulla.

Slickrockin jälkeen hirmu-Heikki jatkoi toiselle hieman pidemmälle reitille, Porcupine Singletrack:lle, ja minä suunnistin testaamaan paikallisen panimon (Moab Brewery) tarjontaa. Siellä oli kummallinen sääntö, että kerralla sai tilata vain kaksi olutta. Ja tämänkö piti olla land of freedom?

Heikki Porcupine Singletrackilla

Moabin autokannasta noin puolet oli maastureita.

Moab Breweryssä sai maistella panimon omia tuotoksia, mutta ainoastaan kahta eri laatua kerrallaan.

Heikin päästyä takaisin kaupunkiin lähdettiin vielä katsomaan Moabin kolmatta kansallispuistoa, Canyonlandsia. Hieman alkoi jo gonahtaminen hiipiä mieliin, kun näitä puistoja oli jo useamman päivän kiertänyt. Tällä kertaa voikin viimein sanoa, että Canyonlands oli vain 4/5, mutta ehkä se kuitenkin voitti Pilpasuon ja Nuuksion.

Canyonlandsin kansallispuisto

Canyonlandsin kansallispuisto

Moabin alueella oli myös paljon kalliopiirroksia tai toiselta nimeltään petroglyyfejä. Toivoin näkeväni varsinkin huilua soittavan kokopelli-hahmon, koska minusta on kiehtovaa, että jo pronssikaudella ihmiset ovat soittaneet huilua ja piirtäneet sen vielä muistiin kallioon. Emme valitettavasti bonganneet kuitenkaan yhtään kokopelliä.

25.03. perjantai (Grand Junction, CO)

Tänään siirryimme takaisin Coloradon osavaltioon ja tarkemmin Grand Junctionin kaupunkiin, missä oli tarkoitus ajaa lisää maastopyörällä ja käydä ostamassa hieman vaatteita ja muita tuomisia. Jenkeissähän on esimerkiksi sellainen vaatekauppaketju kuin Ross, joka myy kirpparihintaan vaatteita laatumerkeiltä, jotka eivät ole käyneet kaupaksi muualla. Toki kannattaa olla tarkkana, koska yleensä on jokin syy, mikseivät vaatteet ole muille kelvanneet...

Päivän maastopyöräilyreitiksi valittiin Lunch Loop Trail, jota pyörävuokraamon kaveri suositteli. Alueelta löytyi vaikeustasoilta 1-5 reittejä ja jo tason 4 reitit olivat kyllä itselleni lähinnä pyörän kantamista. Fyysinen ja henkinen väsymyskin alkoi painamaan jo sen verran, että varsinaista ilottelua ei enää pyörän pyöritys ollut.

Grand Junctionin Lunch Loop Trail oli päivän pyöräilyreitti.

Kyllä se varmaan pitää täysjousto ostaa, jos vielä joskus maastopyöräilystä niin paljon innostuu, että oman tarvitsee.

Bongaa Heikki.

Testailimme reissun aikana useita hampurilaisketjuja ja voittajaksi valittiin Wendy's, jonka vanhanajan triplapurilainen oli lyömätön. Wendy's:llä tuntui käyvän myös monet paikalliset elämää nähneet ihmiset. Eräskin kertoi maailmanmatkaajan elkein olleensa 70-luvulla komennuksella Länsi-Saksassa kolme viikkoa ja ilmeisesti lentokone oli laskeutunut myös Roomassa. Ihmeellisiä olivat myös autokirkot, joiden alttareiden eteen järjestäydytään autoriveihin kuuntelemaan papin saarnaa. Herää kysymys, mitä jos ei ole omaa autoa?

Wendy's:n triplapurilainen voitti pikahampurilaisketjuvertailun. Lihalla oli osuutta asiaan.

Perustunnelma hotellihuone-elämästämme

26.03. lauantai (Colorado Springs, CO)

Viimeisenä päivänä piti ajaa 500 kilometriä Grand Junctionista Colorado Springsiin ja Heikin siitä vielä Denveriin. Ajatus oli myös pysähtyä laskettelemaan pari tuntia maailmankuululla puuterilumella Vail:ssa, missä torniolainen Kalle Palander voitti maailmanmestaruuden vuonna 1999. Jätimme kuitenkin laskemisen väliin, kun hinta olisi ollut halvimmillaan $200 yhdeltä hengeltä. Elämäni korkeimman paikan kerkesin kuitenkin ikuistaa, kun ohitimme Vail Pass:n lakipisteen 10,603 jalassa eli 3232 metrissä.

Vailin laskettelukeskus

Korkein paikka, missä tätä kirjoittaessani olen elämässäni käynyt, sijaitsee 3232 metrissä.

Läpikulkumatkalla pyörimme myös Denverissä tunnin verran sekä yritimme toistamiseen päästä Pikes Peakin päälle kunnioittamaan Vatas-Aria, mutta vuori oli lumenpeitossa, eikä päälle ollut menemistä. Vuoren vieressä sijaitseva Manitou Springsin kaupunki vaikutti ihan söpöltä paikalta.

Denveristä ei jäänyt kerrottavaa.

Manitou Springs vaikutti ihan kivalta eurooppalaistyyliseltä alppikylältä, mutta senkin parhaat ajat taisivat olla jo takanapäin.

Laskettelusuksitaidetta

Sitten shoppailtiin lisää ja Heikki heitti minut lentokentälle iltaseitsemän aikaan. Tästä se hartaasti odotettu kotimatka sitten viimein alkoi (sarkasmivaroitus). Ensimmäiset viisi tuntia pakkailin tavaroita niin että saisin kaiken vietyä Suomeen ja hoidin muita vastaavia asioita. Lentokenttäsheriffi kävi jossain vaiheessa hymyssä suin kysymässä, että meinasinko yöpyä kentällä ja jatkoi iloisena tarkastuskierrostaan myöntäessäni kohtaloni. Olin etukäteen katsonut Sleeping in Airports -sivustolta, että Colorado Springsin pieni lentokenttä on hyvä paikka yöpyä.

28.03. maanantai (Kuopio)

35 tunnin matkustamisen jälkeen olin viimein takaisin kotona Kuopiossa. Ei helvetti mitä hommaa. Ei kyllä kuuden tunnin bussimatkat tunnu enää missään.

Tuliaisherkut

Loppusanat

Päällimmäisin havainto reissusta on, että Yhdysvalloissa on mielettömän hienoja paikkoja, joista minulla ei ollut mitään tietoa. Toisekseen jäi mieleen jenkkien ekstroverttius, small talk ja jään rikkominen, joka on kyllä ihan hyvä tapa. Kun jutun aloittaa samantien, niin ei tarvitse jäädä miettimään, että viitsinkö avata suutani.

Kokonaisbudjettini oli noin kaksituhatta euroa, josta lennot vei 800 euroa. Heikin bonus-pisteillä saatiin majoituksissa hieman alennusta. Kallistahan tämä oli verrattuna Euroopassa matkustamiseen, mutta vastinettakin sai.

Yhdysvallat oli minulle 28. maa, jossa olen käynyt. Reissun kohteista parhaat paikat -listalleni pääsi seitsemän: Coyote Buttes, Angels Landing, Antelope Canyon, Monument Valley, Grand Canyon sekä Bryce Canyonin ja Archesin kansallispuistot. UNESCO:n maailmanperintökohteita olivat hieman yllättäen ainoastaan Mesa Verden ja Great Sand Dunesin kansallispuistot.

Tällä reissulla katettiin ehkä noin kymmenesosa Yhdysvaltojen olennaisista paikoista ja nekin liittyivät lähinnä luontoon. Monta reissua pitää vielä tehdä, koska haluaisin käydä ainakin Kaliforniassa, fiksujen ihmisten Luoteis-Amerikassa, yliopistovyöhykkeellä koillisessa, tietenkin New Yorkissa, Washingtonissa, Chicagossa, suurilla järvillä, Las Vegasissa, Alaskassa, Hawaijilla ja toki myös Kanadassa ja Meksikossa. On tässä onneksi vielä aikaa.

Hampaan koloon reissusta jäivät Pikes Peakin ja Vail:ssa laskettelun missaaminen. Kotikutoisia hampurilaispaikkojakaan ei liian montaa kerennyt testata, koska ketjut ovat pitkälti vieneet markkinat Amerikassakin.

Suuret kiitokset kuuluvat Heikille, joka pyysi mukaan reissuun ja tiesi kaikki nämä mahtavat paikat. Reissukunnosta ja jutuista lisäpisteet. Oman aikatauluni mukaan olisi mennyt vielä varmaan vuosikymmen tai pari ennenkuin olisin kerennyt suunnitelmissani Amerikan ihmeisiin. Kiitos myös jälleen kerran Kimmolle, joka auttoi panoraamakuvien kanssa. Kotia terveisiä!

Loppuun vielä ajoreittikarttamme ja kuvankaappaus Trellosta, joka osoittautui varsin käteväksi matkasuunnittelussa.

Matkasuunnittelua Trellossa

Arvioi lukemasi

Kommentit

Kirjoittaja Kommentti
emo
2016-06-19 17:51
Upeita kuvia ja "pilkun tarkkaa" kerrontaa, melkein kuin olisimme olleet mukana!

Kirjoita uusi kommentti

HTML ei sallittu. BBCode ei sallittu.